Toinen juttu

Nebbiolo, tästä sitä baroloa tulee

Seuraavana aamuna otimme auton alle ja suunnistimme muutaman kymmenen kilometrin päähän naapurikaupunkiin nimeltään Bra. Emme siellä ennen olleet käyneet, joten jotakin muutakin tälle lomalle. Bra on samantyylinen keskiaikainen kaupunki kuin Albakin. Maanantai aamupäivisin valitettavasti kaikki Italian kaupungit ovat kyllä ihan kuolleita. Kaupat ja kuppilat ovat pääosin kiinni eikä ihmisiäkään juuri näy. Kiertelimme ja katselimme. Yksi syy vierailla Brassa on kaupungin ruokakulttuuri. Bra on kansainvälisen Slow food –liikkeen syntypaikka ja liikkeen ”pääkonttori” on Brassa, joka kuten arvata saattoi oli kiinni maanantaisin. Ehkä sitten seuraavalla kerralla.

Ja illalla jälleen Alban keskustaan. Grappa on Italiaisten vastike ranskalaisten konjakille tai skottien viskille: rypälemäskistä käytetty ja tislattu viina. Grapan maku vaihtelee (ainakin minun mielestäni) huonosta, juomakelvottomasta pontikasta aina mitä rikkaimpaan makumaailmaan. No mitä tekemistä Alban keskustalla on Grapan kanssa. Pienessä paikallisessa keskiaikaisessa kirkossa oli esillä legendaarisen grapantuottajan, Romano Levin näyttely. Kyseinen, jo edesmennyt herra, peri grappatislaamon isältään Neivessä ja jalosti tuotteestaan mitä parhainta nautintoainetta. Kuuluisaksi (grappapiireissä) Romano Levi on tullut käsinmaalatuista pullojen etiketeistä. Niissä esiintyy mystinen Donna Selvatica – muisto lapsuuden lähitalojen ”ämmistä”, jotka hätistivät ja pelottivat pientä Romanoa hänen koulumatkoillaan. Grappapullot olivat nätisti esillä kirkon alttarilla ja kirkon alla Rooman aikaisissa katakombeissa oli esillä Levin taidetta ja tietysti tarjolla myös maistiaisia. Kirkko minun makuuni ;-)

Romano Levin etikettitaidetta

Illallista nautimme ravintola La Piolassa. Kysyinen kuppila sijaitsee Alban pääaukion laidalla ja mikä siitä tekee erityisen, on ravintolan keittiö. Se on jaettu yläkerrassa olevan kolmen Michelin tähden Duomon kanssa. Duomon kokit tarjoavat myös hiukan rennomman (ja huomattavasti halvemman) vaihtoehdon tuolle yhdelle maailman parhaista ravintoloista. Ruoka oli erinomaista ja nyt tulee se tryffelin punninta. Jos ruoka-annostaan haluaa ryydittää tryffelillä tuo tarjoilija mukanaan palan tryffeliä. Pala punnitaan asiakkaan kanssa ennen ja jälkeen viipaloinnin ja erotuksesta sitten maksetaan; tällä kertaa 6 €/g. Muutama gramma riiittää maustaan ruuan ja hajustamaan koko ravintolan. Maku ja tuoksu ovat todella voimakkaat. Kannattaa maistaa, jos sattuu kohdalle.

Menu alla Piola

Tiistaina oli hotellin ja paikkakunnan vaihto. Siirryimme kymmenisen kilometriä pieneen La Morran kylään. Siellä asustimme viimekin vuonna. Tänä vuonna majapaikaksi oli valittu Fior di Farine – paikallisen luomumyllyn pitämä 5 huoneen pikku hotelli. Pieni oli huonekin - varsinkin kylppäri. Talo oli kohtuullisen vanha, tosin hyvin remontoitu. Vanhuus tuli ilmi esim portaissa, jotka olivat nykystandardein suhteellisen jyrkät; kapea askel ja korkea nousu.

Aamupalapöytä 

Huoneemme oli kolmannessa kerroksessa, joten laukkujen raahaaminen oli melko työlästä ainakin ylöspäin. Talon erikoisuuksiin kuului aamupala. Talon emäntä leipoi joka ilta omista luomujauhoista leipiä, suolaisia ja makeita piirakoita sekä muita leivonnaisia. Melko maukas ja runsas aamupala kaiken kaikkiaan näin italialaiseksi.













Olimme varanneet viininmaistelun yhdelle alueen kuuluisimmista viinintuottajista. Matkaa mäkeä alas tietä pitkin oli neljä kilometriä ja viinitarhojen kautta oikaisten 3 km. Olimme varautuneet vaeltamaan tarhojen poikki ja sääkin suosi, t-paitakeli – siis matkaan. Viinitalo sijaitsee 200 metriä alempana rinteessä kuin hotellimme, joten alaspäinhän on helppo lasketella. Tai ainakin niin luulisi. Muutama aikaisempana päivänä oli satanut jonkin verran ja nuo viinitarhojen huoltotiet olivat päällystetyt jokseenkin kostealla savella. Se oli pirun liukasta ja kertyi kengän pohjiin kuin liima. Kyllä se alaspäin menokin voi joskus hikoiluttaa. Siinä savisilla kengillä tallustaessa tuli mieleen miten hemmetissä kengät saa puhtaaksi ennen viinitilalle menoa. No viimeiseksi kilometriksi koukkasimme asvaltille ja potkimme kengät suht’ puhtaaksi.

Viinintalon nimi on Renato Ratti jo edesmenneen perustajansa mukaan. Pääsimme israelilaisen ryhmän mukaan. Maistelu oli melko standardi. Nuori nainen esitteli ensin talon

historiaa ja kävi läpi viinien tekotapaa ja miten näiden viinien valmistus eroaa toisistaan. Itse baroloviinien valmistuksen vivahteista voisi kirjoittaa sivukaupalla: millainen tarha, kuinka myöhään rypäleet ovat kerätty, kauanko alkoholikäyminen on kestänyt ja minkälaista käymisastiaa on käytetty, kauanko kuoret ja oksat ovat olleet mukana likoamassa, kuinka (jos ollenkaan) malolaktinen käyminen on kestänyt, millaisessa tynnyrissä viinin on vanhennettu ja koska pullotus on tapahtunut. Kaikki edellä mainittu antaa oman säväyksensä viinin ja valmistaja voi säädellä viinin makua muuttamalla jotakin yllämainituista. Ja tietenkin oikea viinintuntija voi pienestä tilkasta kertoa, miten nuo edellä mainitut tekijät ovat juuri tähän viinin vaikuttaneet – minä en.
Esillä oli yksi nebbiola di langhe ja neljä baroloa. Pääsi maistamaan ja vertailemaan hiukan erilailla valmistettuja baroloja: yksi useamman tarhan sekoite, kolme muuta olivat yhden tarhan tuotteita. Viinitarha barolossa tarkoittaa 1-30 hehtaarin kokoista länttiä, jolla olosuhteet ovat suhteellisen samat (maaperä, korkeus rinteessä, mihin ilmansuuntaan, luomu vai ei, yms.). Kolme viiniä, joista kaksi olivat samasta tarhasta, mutta eri vuosikertaa. Ja olihan niissä eroa. Kaikki olivat hyviä ja juuri tuona päivänä parhaaksi suussani maistui vuoden 2006 Roche tarhasta (tarha korkeudella 205-270 m, itään ja osittain luoteeseen aukeava rinne, maaperä on savinen kuten La Morrassa muuallakin) kotoisin oleva tuote. Kävelimme muuten juuri tuon tarhan läpi tullessamme tänne viinitilalle. Viinit oli maistettu ja takaisin rinteeseen – neljä kilometriä pelkkää ylämäkeä ja nyt tien kautta.

Ratin maistellut viinit rivissä

Olin varannut jo toukokuussa La Morrasta ravintolasta pöydän. Kalenteriin oli merkitty jo pitkä aikaa sitten keskiviikko kello 20. Oli tiistai ilta ja ajattelin vielä varmistaa tuon varausajankohdan sähköpostista. Hei mutta varaushan on tiistaille. Kello on 20:10, joten pikaisesti soitto ravintolaan – voimmeko tulla vielä vähän myöhässä. Kävihän se. Sitten vauhdikasta kävelyä puolentoista kilometriä kylän läpi ja olimme pöydässä jo puolelta. Hiukan kyllä oli epämiellyttävän kuuma. Ravintola Bovio on paikallisten keskuudessa lähes kulttimaineessa ja aina täynnä. Tilasimme maistelumenut, joka sinänsä ei ollut paras mahdollinen valinta ja tarjoilija kysyin haluanko vilkaista viinilistaa. Toki, kyllähän minä nää viinit jo sen verran tunnen. Kun ”raamattu”, niin kuin paikalliset opusta kutsuvat, tuli pöytään niin löin saman tien hanskat tiskiin. 60-sivua hyviä ja vielä parempia viinejä. Valitse niistä sitten sopivat. Annoin tarjoilijan valita. Ruoka oli hyvää, mutta kattaukseen kuuluivat kaikki alueen ”kliseet”: vitello tonato,carne cruda, sienikohokas, vasikkaa barolokastikkeessa, paikalliset makeat. Menusta olisi löytynyt personaalisempiakin ruokia. Viinit kyllä täydensivät herkullisen aterian. Ja sitten takaisin kämpille nukkumaan vatsa aivan täynnä. Ei meinannut oikein nukkumisesta tulla mitään.

Canubi on yksi kuuluusimmista ja kalleimmista viinitarhoista Italiassa

Syksyn väriloistoa La Morran viinitarhoilla, kuvassa lähimpänä Boiolon tarha ja hiukan taaempana La Serra

La Morran kylä on suhteellisen pieni – pari kilometriä laidasta laitaan ja keskiaikainen keskusta ehkä puoli kilometriä halkaisijaltaan. Kylään toki mahtuu puolen tusinaa ravintolaa ja saman verran erilaisia kahvioita/viinbaareja. Eritoten olemme ihastunut yhteen viinibaariin, jota pyörittää keski-ikäinen erittäin ystävällinen ja seurallinen mies.

Kuva Marcarini "tehtaalta

Tarjolla on pelkästään luomuviinejä. Itse en toki niinkään välitä onko viini luomua vai ei, jos se vaan on hyvä. Täälläkin lasin hintaa kuuluu pieni lautasellinen makkaraa, kinkkua, juustoa ja leipää. Viinivalikoima on suuri jopa italialaisessa mittakaavassa ja kaikkea saa laseittain – tai ainakin kaikkea niitä jota ole paikassa tilannut. Toki La Morrassa on myös viinikauppoja ja yksi ihan normaali ruokakauppakin. Kävellessämme ”pääkatua”, jota olemme kävellee useat kerrat, päätimme pistäytyä Marcarinin viinitalon puotiin. Siinä maistelimme talon tuotteita ja tulin kysyneeksi, missä valmistavat viininsä. Oikea kysymys. Vastaus oli, että tässä alakerrassa kaupungin alla. Itse asiassa kaikki Morralaisetkaan eivät kuulemma tiedä, että
viinin valmistamo ja viinikellari on tässä kadun alla. Siis tutustumaan viinin tekoon ja säilytykseen. Oli mielenkiintoinen esitys ja taas oppi hiukan uutta. Olisikohan meidänkin pitänyt maksaa se 5 euron maistelumaksu, joka mainittiin oven ulkopuolella. No eivät ainakaan pyytäneet.

Risotto Al Barolo

Yhtenä päivänä pistäydyimme luonaalla jo perinteeksi muodostuneessa RossoBarolo ravitolassa. Jo viidentenä vuonna peräkkäin olemme käyneet tässä samassa ravintolassa syömässä perinteisen risoton, risotto al barolo. Ravintolan emäntä on hyvin tarkka, jos yrität käyttää italiaa. Joka kerta olen saanut jonkinlaisen hyväntahtoisen oppitunnin. Tällä kertaa virheeni oli pyytää barolo risottoa. Sitä heillä ei ole – mitähän se edes lienee. Sain tehtyä tilauksen vasta kun osasin pyyttää risotto al barolo. Risottoon käytetään nesteeksi barolo viiniä – tällä kertaa vuoden 2011 Riveton barolo Serralungasta. Palanpainikkeeksi tietystä lasillinen samaa viiniä.

Monforte

Käväisimme myös tutustumassa Monforte di Alban kylään. Tässä kylässä emme juurikaan ole viettäneet aikaa. Kerran olen ajanut siitä pyörällä läpi ja jokusen kerran kenties autollakin. Oli aamupäivä ja synkät pilvet vyöryivät alpeilta kohti Langhea. Kiipesimme tietenkin kylän korkeimmalle kohdalle tosi jyrkkiä kujia pitkin. Eräältä pieneltä kujalta löysimme pienen osterian (ravintola). Paikka näytti kuolleelta, mutta ovi oli auki. Alakerran aulassa oli nainen, jolta koitin kysyä osaako hän englantia. Ei, mutta saksa sujuisi. Sen verran hänen italiastaan ymmärsin, että paikka aukeaa 10 minuutin päästä, kunhan perhe on ensin nauttinut lounaansa. Nautimme aperitiivit tiskillä ja jonkin aikaa odoteltumme pääsimme yläkerran pöytään. Ruokalista näytti herkulliselta. Jätimme väliruuan pois ja menimme pelkällä alkupalalla ja pääruualla. Taisi olla matkan paras ruoka: alkupalaksi täytettyjä paprikoita ja friteerattua kesäkurpitsan kukkaa ja pääruuaksi jänistä. Palan painikkeeksi Monforten baroloa. Ei jäänyt toiveille tilaa ja viereisen pöydän japanilainen nuoriparikin katseli jänisannoksiamme kateellisina.

Onnellinen jäniksensyöjä

Loman viimeisenä iltana olimme saaneet kutsun vierailla suomalaisen pariskunnan kotona. Heillä on vajaan 4 hehtaaria tarhoja Serralungan kylän ulkopuolella. Erinomainen barolo 2011. Seuraavana aamupäivänä matkalla lentokentälle poikkesimme vielä Cherascon kaupungissa, joka on kuuluisa suklaistaan. Tyypillinen lounas ja auton nokkaa kohti Torinon lentokenttää. Tässä vaiheessa tuli matkan ensimmäinen takapakki. Kone on 25 minuttia myöhässä ja meillä on Münchenissä 45 minuutin vaihto. Kone laskeutui Müncheniin 30 minuuttia myöhässä ja bussikuljetus terminaaliin. 10 minuuttia aikaa ja lähtöportti terminaalin toisella puolella. Juoksien ehdimme koneeseen, mutta matkalaukut jäivät Müncheniin. Vantaalla selvisi, ettei Lufhansa toimita laukkuja Lohjalle kuin arkipäivisin. Oli perjantai-ilta ja halusimme laukkumme viikonlopun aikana. Sovin tulopalvelun kanssa, että laukut saa lähettää taksilla. Hoidan sitten asian Lufthansan kanssa. Taksilasku oli 138€. 

Alppeja kohti

Että sellainen matka tällä kertaa. Nyt kun aluetta tuntee, on siellä matkustaminen paljon helpompaa ja löytää muuten turisteilta piiloon jääviä juttua. Kenties vielä joskus uudestaan samalle seudulle ja fillari mukaan …